KANSALAISALOITE TUO TAAS AVIOLIITTOLAIN EDUSKUNNAN KÄSITTELYYN!

Kirjoitin asiasta kaksi vuotta sitten fb:hen ja toistan tarinani nyt blogissa, kun kerran lain vastustajatkin hakevat revanssia:

Eva-Riitta Siitonen
22. marraskuuta 2014 ·
Sukupuolineutraali/tasa-arvoinen avioliittolakiesitys saa miettimään ihmisen synnynnäisiä ominaisuuksia. En vertaa niitä toisiinsa, vaan kerron yhdestä, omakohtaisesta ominaisuudesta. 15 % meistä on vasenkätisiä. Minun lapsuudessani se oli rangaistava ominaisuus. Ruoka oli syötävä ”kauniilla” kädellä, muuten joutui nurkkaan. Koulussa jouduin jälki-istuntoon opettelemaan kirjainten oikeinpäin kirjoittamista ja oikealla kädellä. Vaikeinta oli riipustaa numero kakkonen. Opetus kyllä tehosi. Kirjoitan enimmäkseen oikealla, tekstaan ja piirrän vasemmalla. Osaan kyllä kirjoittaa molemillakin samaan aikaan, toisella ns. peilikirjoitusta. Käsiala ei ole kummoinenkaan. Suuntavaisto kehittyi hitaaasti, jännitän vieläkin nopeasti seurattavia käskyjä: oikealle!, vasemmalle!.

Maailma on enemmistön, oikeakätisten. Ensimmäisessä omassa asunnossani hella oli sijoitettu nurkkaan niin, että voidakseni hämmentää kattilaa, olisi pitänyt puskea kyynärpää kiviseinän läpi kylppärin puolelle. Jos hotelliaamiaisella haluan leikata palan kokoleivästä, minun pitää servetin sisällä käännellä leipä ”väärinpäin”. Nuorena ommeltiin ja harsittiin käsin; piti aina päättää toisen jäljiltä työ ja aloittaa ”väärinpäin”. Jos jatkan silittämistä toisen jäljiltä, joudun kääntämään laudan toisinpäin ja etsimään ehkä uuden pistokkeenkin silitysraudalle jne. Ainoaksi voitoksi kovasta kasvatuksesta taisi jäädä haparoiva oikealla kirjoittaminen ja sivuvaikutuksena tunne jonkinlaisesta virheellisyydestä. Elämä on kuitenkin ollut niin rikasta ja monimurheistakin, että vasenkätisyys ei ole siinä paljonkaan painanut.

Nyt hiukan vertaan. Lain hyväksymistä epäröivät viittaavat adoptio-oikeuteen ja lapsen oikeuteen molempia sukupuolia oleviin vanhempiin. Taustalla lienee myös pelkoa siitä, että lapset omaksuvat vanhempien sukupuolimallit yksipuolisesti. Oman ”virheeni” siirtymistä olen lasten ja lastenlasten kohdalla tarkkaillut hyvin pienestä. Kun olen nähnyt, että lapsi useimmiten tarttuu oikealla kädellä, olen järjestellyt siihen mahdollisuuksia ja asettanut asiat esille heille oikeinpäin. Olen myös hiukan huokaissut heidän kohdallaan, että yksi pienehkö harmi vähemmän, kun ovat oikeakätisiä. Sukupuolisuuntautuminen on tietysti paljon merkittävämpi asia. Homouden kanssa varttuminen on varmasti tuonut paljon enemmän vaikeita tilanteita kuin esim. vasenkätisyys ja siksi uskon myös, että homoliitoissakin vanhemmat taitavat huokaista lastensa puolesta, jos huomaavat heidät enemmistöläisiksi ja tukevat sitä. Toisaalta osaavat tukea toistakin ominaisuutta tarvittaessa. Näin siis fiksut vanhemmat. Mutta fiksuja heidän pitääkin olla, niin tarkasti tutkittua on adoptoiminen Suomessa tällä hetkellä yleensäkin.
Parantelen lapsuuden traumoja niin, että syön aamupuuron uhmakkaasti vasemmalla kädellä ja hyvin on maistunut.

 

GUGGENHEIM

Guggenheim rakentuisi kaupungin ja ennätyksellisen paljon yksityisen rahan varassa, valtio osallistuisi mahdollisesti käyttökustannuksiin. Tästäkään ei päätöstä ole. Uskokaa tai älkää, mutta suomalaiset kulttuuritalot eivät ole kielteisessä mielessä vaikutuksiltaan aluepoliittisia. Lahden Sibelius -talo tai Tampere -talo ei ole pois Turulta tai Helsingiltä jne. Ei olisi Guggenheimkaan pois loppupelissä suomalaiselta taidekulttuurilta. Jo 90-luvulla huomattiin, että Helsingin turistivirrat myötäkorreloivat esim. Lapin matkailun kanssa! Niinpä kutsuimme Lapin matkailijoiden kanssa yhdessä eurooppalaisten kaupunkien matkailualan toimittajia Helsinkiin ja Lappiin.
Helsingissä kaupunki, yliopistot ja korkeakoulut sopivat siitä, että kansainvälisiin tilaisuuksiin pyritään lähettämään kielitaitoisia ja aktiivisia osallistujia (ei turisteja), jotka pyrkivät yhteisöjensä hallituksiin ja muutenkin vaikuttajiksi tehtävänään mm. saada kokouksia ja konferensseja Suomeen. Tämäkin toimi niin, että muidenkin kaupunkien kokoustilat saivat tilaisuuksia.
Toimin itsekin Euro-Cities -järjestön presidenttinä, Alueiden Komiteassa, sen hallituksessa ja lukuisissa kaupunkien välisissä yhteistyöverkostoissa ja kaikista näistä tuli Helsinkiin ja muuallekin Suomeen monia kokouksia ja tilaisuuksia.
Muistan eräänkin Alueiden Komitean jaoksen Juhannukseen sijoittuneen tilaisuuden Kalastajatorpalla. Juhannuksena oli mahdotonta saada suomalaisia esiintyjiä, kun kaikki olivat keikoilla ympäri Suomea. ”Määräsin” aviomiehen ja tyttären, pyysimme ranskalaisten vieraiden vuoksi ranskankielentaitoisen ja muutenkin erittäin taitavan Mari Laurilan ja jouduin toteamaan vieraille, että jos nyt luulette tämän olevan nepotismia, niin olette aivan oikeassa! (Oman perheen jäsenille ei palkkiota maksettu, joten budjettikin pysyi kasassa Juhannuksesta huolimatta).
Liian vähän on Guggenheimin yhteydessä mainittu myös se, että sen välittömään läheisyyteen Kasarmintorille nousee Talvisodan muistoksi Valontuoja -patsas, josta veikkaan ainakin nykyisten, vain muutaman turistikohteen veroista kohdetta. Se, että uusia kohteita vastustetaan on snänsä hyväkin asia, sillä näin ne teräksen tavoin karkaistuvat yhä paremmiksi hankkeiksi. Tässä nyt muutama näkökulma hanketta puoltamaan!

SALASSAPITO

Ensimmäisessä pidempiaikaisessa työpaikassani kuulin esimieheltäni, että työtoverini, nuori mies sairasti parantumatonta syöpää. Esimies oli kuullut sen sairaanhoitajavaimoltaan. Muistan järkyttyneeni kahdesta syystä. Nuorellä miehellä oli kaksi pientä lasta ja hän oli aina puhunut vaimostaan ja perheestään niin kauniisti.  Puolisen vuoden kuluttua olin hautajaisissa Malmin kappelissa, jossa kevättalven aurinko paistoi ikkunan läpi etupenkille ja valaisi juuri noiden kahden pienen lapsen kasvot. Tunsin raivoa siitä kohtuuttomuudesta, jonka nuori perhe oli kohdannut.

Mutta myös esimiehen ohi suunsa puhuminen järkytti. Mitäpä, jos nuori mies olisi hakenut jotain uutta tehtävää, olisiko esimiehen vaimon kautta saatu tieto vaikuttanut hänen päätökseensä!?  Salassapitovelvollisuutta oli rikottu.

Kaupunginhallituksen esittelijänä sain joskus moitteita jäseniltä siitä, että en ollut jostakin asiasta informoinut.  Toimittaja oli soittanut ja poliitikko ei mielellään myönnä, ettei tunne asiaa. Useimmiten oli kysymys asiasta, josta päättäjän ei tarvinnutkaan tietää, koska se kuului operatiiviseen toimintaan, jolle hän oli päätöksillään antanut yleisvaltuutuksen.

Suomalaiset viranomaiset ovat antaneet virka-apua hollantilaisille tutkijoille, jotka selvittävät malesialaiskoneen alasampumista Itä-Ukrainassa. Nyt keskustellaan siitä, kuka Suomessa asiasta tiesi ja kenen olisi pitänyt tietää. Avoimuus on hyvä asia, mutta jotkut asiat vain vaativat salassapitoa. Esimerkiksi eduskunnan ulkoasiainvaliokunta avustajineen ja asiantuntijoineen on jo määrällisesti niin suuri joukko, että riski tahallisesta tai tahattomasta vuodosta väkisinkin kasvaa. Ilmeisesti kuitenkaan käytännössä riskit eivät ole ainakaan lähivuosina toteutuneet!?

Salassapitovelvollisuus kuuluu mm. juristien, lääkäreiden ja sairaanhoitohenkilökunnan koulutukseen. Sitä tarvitaan myös liike-elämässä. Joskus todella mennään liiankin pitkälle. Muistan aikanaan, että Hgin kaupunginvaltuusto hyväksyi maakaasusopimuksia, joiden sisältöä se ei saanut edes nähdä. Asia oli NL:n aikana niin salainen, ettei hinta- ym. tietoja voinut edes asiasta muodollisesti päättäville kertoa!

Ymmärrän, että jonkun tiedon välittäminen medialle ennen muita saattaa tuoda etuja median kovassa kilpailussa, mutta tuskin arvostusta pitkän päälle. Luultavasti enemmän arvostusta tuo salassapito-osaaminen silloin, kun se on paikallaan laillisesti ja moraalisesti. Mutta sitä en ole koskaan oppinut ymmärtämään, miksi poliitikon pätevyyden mitta olisi se, että hän tuntee asiat mahdollisimman yksityiskohtaisesti!? Ne ajat ovat takana, jolloin poliitikot kiersivät tupailloissa kertoen, miten asiat ovat. Silloin arvovalta kasvoi siitä, että saattoi livauttaa samalla jotain salattuakin tietoa. Mutta nyt tieto on kaikkien saatavilla ja poliitikoilta ja päättäjiltä edellytetään enemmänkin ratkaisukykyä saatavissa olevan tiedon pohjalta.

Salassapitovelvollisuus vaatii malttia, mutta myös osaamista ja ymmärrystä siitä, että sen rikkominen saattaa olla laiton tai moraaliton teko!

Merkelin linjoillako!?

En tunne Saksan enkä EU:kaan poliittisten päättäjien arvoja niin hyvin, että voisin katsoa sitoutuvani kenenkään linjavalintoihin ja Saksan liittokanslerin Angela Merkelinkin laskevan suosion kohdalla olen enemmänkin huolissani niistä arvoista, joita näyttää tulevan tilalle.

Joitakin kertoja olen kyllä tuntenut samanmielisyyttä seuratessani Angela Merkeliä. Kymmenisen vuotta sitten osallistuin Warsovassa EPP:n kokoukseen, jossa paikalla olivat eurooppalaiset EPP:n puoluejohtajat. Tilaisuudessa puhui myös Lech Walesa ja sen jälkeen lavalle asettuivat istumaan puheenjohtajat käyttäen jokainen lyhyehkön puheenvuoron. Siellä oli Merkel, Bildt, Katainen, Berlusconi jne. Italiassa oli hiljattain tapahtunut maanjäristys ja Berlusconi hehkutti sitä, miten nopeasti sortunut kirkko saatiin uudelleen pystyyn. Merkelin kehon kieli kertoi, mitä hän ajatteli ja hän totesikin nuivasti, että ensin on saatava asunnoit kotinsa menettäneille. Juuri näin, ajattelin.

Pari viikkoa sitten kävin Saksassa tutustumassa saksalaiseen vanhusten palveluihin ja palvelutalojen rakentamiseen. Vierailun kohteena on Bamberg, mutta Frankfurtissa tapasimme suomalaisen naisen, joka on asunut 30 vuotta Saksassa. Kyselimme saksalaisten mielipiteitä viimeaikojen päätöksistä. Saksalaisten enemmistö on hyväksynyt Schröderin aloittaman ja Merkelin jatkaman työelämän reformin, joka on pitänyt maan työllisyyden ja kilpailukyvyn korkealla.  Pätkätyötkin kuulemma sopivat erityisesti naisille, jotka ovat osittain kotona huolehtimassa lastenhoidosta ja ruokailusta pidempään kuin meille, kun kouluissa ei tarjota lounasta. Suomessa kouluruokailu onkin vaikuttanut naisten työssäkäymiseen ja sitä kautta tasa-arvoonkin enemmän kuin osaamme ajatellakaan!  Mutta saksalaiset äiditkin haluavat pitää tuntuman työelämään, josta usein ovat pitkänkin tauon poissa.

Kun pakolaiset alkoivat virrata Eurooppaan, Merkel antoi heille rohkeasti tukensa, vaikka varmasti tiesi saksalaisten ääriainesten kääntyvän häntä vastaan.  Tunsin mielihyvää, kun eurooppalaisilla asemilla ja pakolaisten reittien varrella oli paljon vapaaehtoisia ihmisiä, erityisesti Saksassa,  auttamassa ja tukemassa.  Oli selvää, että pakolaisvirtojen jatkuessa kohdattiin myös väsymystä ja vaikeuksia, mutta Merkel on edelleen pitänyt kiinni siitä, että hädässä olevia autetaan. Tässä hän on näyttänyt selkeän eron maltillisen keskustaoikeistolaisen EPP:n ja äärioikeistolaisten välillä!

Saksassa tiedetään, että Merkelin kannatuksen hiipuminen ei taida sataa sosialistien eikä muidenkaan vakiintuneiden puolueiden laariin, vaan nousija on Vaihtoehto Saksalle -ryhmittymä. Monien historiansa tuntevien mielestä ”jäljet peloittavat”.  Ranskan porvarillisen vallankumouksen arvot vapaus, veljeys ja tasa-arvo taitavat jaksottain kulkea yhteiskuntien läpi milloin milläkin korostuksella. Sosialismissa vapaus oli suorastaan kortilla, mutta nyt se näyttää korostuvan. Vapaus on sinänsä hieno arvo, mutta pitää kuitenkin muistaa, että se ei vapauta meita vastuusta toinen toisistamme!

IHAILUN LAHJA!

HS kirjoittaa Keski-Pohjanmaan liiton kulttuurikoordinaattorin Sanna-Maija Kaupin kolumnista, jossa Kauppi kauhistelee Helsingin härskiyttä. Tämä ei ole uutta meille helsinkiläisille, joille kotikaupunki on muutakin kuin maan pääkaupunki. Mutta kotikaupunkimme imago kantaa vastuuta myös täällä tehdyistä valtiovallan päätöksistä, tänne työn tai opiskelun perässä muuttaneiden koti-ikävästä ja sellaisistakin tapahtumista ja ilmiöistä, joiden kanssa meillä asukkailla ei ole mitään tekemistä.

Vuosia sitten uusi, nuori kansanedustaja Joensuusta antoi haastattelun, jossa toivoi, ettei koskaan muuttuisi samanlaiseksi kuin helsinkiläiset. Toivottavasti onkin säilyttänyt ihanteensa, sillä hän asuu nyt pääkaupunkiseudulla. Kaikki muutkin helsinkiläiset ovat muualta tulleita, osa pakotettuna jo 1500 luvulta ja osa enemmän tai vähemmän vapaaehtoisesti vuosisatojen kuluessa. Itse kolmannen polven helsinkiläisenä tunnistan vahvasti sukuni eteläpohjalaiset juuret.

Tapasin vuosia sitten lenkillä oululaisen nuoren opiskelijan, joka kertoi harjoittelevansa HUS:ssa. Hänen pyörästään oli ketju pois päältä ja tarjosin apua. Saimme pyörän kuntoon ja hän kiitteli kauniista ja sanoi:”Sinä et ainakaan ole helsinkiläinen, sillä nehän eivät kuulemma koskaan auta ketään”!? Samaan ilmiöön viittaa Kauppikin kolumnissaan. Hän päätyy HS:n mukaan toteamaan, etteipä tarvitse tulevaisuudessa omaa aikaa Helsingille antaa, sillä hän ottaa mielellään nopeimman paluujunan kohti Keski-Pohjanmaata.

Kyllähän meiltä suomalaisilta puuttuu ihailun lahja yli lähipiirin. Kotikaupunkini suhteen olen jäävi, sillä suhteemme on jo niin pitkä, muttei ihan mutkaton. Olen usein maailmalla nähnyt sellaista, mitä toivoisin omaltakin kotikaupungiltani. Joitakin ajatuksia saatoin työelämässä tuodakin harkintaan. Olin suorastaan valinnut muutamia eurooppalaisia kaupunkeja, joiden kehitystä ja innovaatioita seurasin miltei mustasukkaisesti. Mutta kohtaa myös ilmiöitä, joiden puuttumisesta Helsingistä voi vai olla onnellinen. Helsinki on ihmisen kokoinen, turvallinen ja elämässä kiinni oleva kaupunki, joka muuttuu melko joustavasti ajan mukana. Minulle se on rakas Itämeren tytär, jonka pyhäpuoli on nähtävissä mereltä päin ja elämän rosoisuus tulee vastaan sisämaasta käsin. Harras toiveeni on, että muutkin suomalaiset kokisivat sen omaksi pääkaupungikseen sallivalla ja rakentavalla mielellä.

Siitä on syytä olla huolissaan, että Keski-Pohjanmaan kulttuurikoordinaattori, jonka tehtävä on oman maakunnan vahvan kulttuurin koordinoiminen ja yhdistäminen myös suomalaiseen kulttuuriin, ei koe Helsinkiä edes tutustumisen arvoiseksi!? Maakuntien vahvuus ei ole sisäänpäin kääntymisessä, vaan yhteistyössä jopa pääkaupungin kanssa. Helsingillä ei toki enää ole mitään pääkonttoriasemaa ja jokainen kylä ja maakunta voi etsiä yhteistyökumppaneita mielensä mukaan maailmalta, mutta on hyvä muistaa, että pian satavuotias kotimaamme tarkoittaa koko Suomea, johon kuuluu yhtä lailla Helsingin seutu kuin Keski-Pohjanmaakin.

Kolumneissa kerrotaan tunnetiloista usein pilke silmäkulmassakin, jotta syntyisi keskustelua. Siksi rohkenen toivoa,  että Sanna-Maija Kauppi antaa vielä Helsingillekin mahdollisuuden!

ASUTETAAN SUOMI TASAPAINOISESTI!

HS kertoo tänään, että pääministeri Sipilä totesi eilen puoluevaltuustolleen: ”Uskoni siihen, että koko Suomi voidaan pitää asuttuna verrattuna Ruotsin keskittämiseen, on vahva.” Totta on, että Ruotsin pohjoisosista valot ovat sammuneet jo ajat sitten. Ruotsissa valittua linjaa puoltaa valtavirta taloustieteilijöistäkin. Tämän vahvistaa Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen tutkimusjohtaja Mika Maliranta toteamalla ”ei tässä ole erimielisyyttä juuri ollenkaan”. Heikkoja signaaleja löytyy kuitenkin sen puolesta, että myös ”maantieteellisiä resursseja voitaisiin maksimaalisesti hyödyntää”, esim. metsätaloudessa ja matkailussa.

Ristiriidan kanssa on eletty niin kauan, että olisi jo aika avata kiihkoton keskustelu faktoista ja mahdollisuuksista. Tuskin kukaan uskoo, että Suomea voidaan pitää tasaisesti asuttuna, mutta  tavoitteeksi voisi asettua tasapainoinen eläminen niin, että suurempien urbaanien aluekeskusten ympärille rakentuisi pienempiä keskuksia. Kaupungistuminen on globaali trendi, joka seuraa teknologian kehityksestä ja elinkeinoelämän rakennemuutoksista, mutta se on myös maaseudun mahdollisuus!

Keski-Euroopassa kylät ovat muodostuneet tiheänä asutuksena kirkon ympärille hevosmatkan päähän toisistaan. Se on mahdollistanut molemmista suunnista maatilan hoidon ja silti yhteisen kyläelämän jopa joissakin kylissä kiviaidan sisällä. Suomalaiset kaipaavat enemmän tilaa ympärilleen ja sen saunaveden puhtautta vieraista lastuista. Mutta keskittymistäkin tarvitaan. Ei voi ajatella, että esim. vanhusten luona käytäisiin päivittäin, jos matka on 50 km kirkolta!? Kotihoitaja suoriutuisi vain parista kotikäynnistä päivässä. Palvelujen perässä on pakko muuttaa tai siirtyä palvelutaloon. Näinhän tapahtuukin.

Matkailun mahdollisuudet ovat pitkälti kiinni maaseudun maisemissa. Meillä maataloustuki kohdistuu lähinnä vilja- ja karjatalouteen. Entäpä, jos pellot paketoitaisiin, miten muuttuisi maalaismaisema!?  Olisiko hoitamaton vesaikko teiden varsilla yhtä hyvä myyntivaltti matkailijoille. Tuskin! Ympäristön suojeleminen vaatii jokien ja järvien rannoille suojavyöhykkeitä, mutta nekin vaativat maisemointia. On syytä keskustella siitä,  mikä maaseudulla on tärkeätä sen asukkaille ja toisaalta em. ”maantieteellisten resurssien maksimaaliselle hyödyntämiselle”.

Teknologian, erityisesti bioteknologian kehitys kiertotalouksineen luo mahdollisuuksia elävälle maaseudulle parhaiten juuri niin, että kohtuullisessa läheisyydessä (ei enää hevosmatkana arvioiden) on alueellisia keskittymiä työpaikkoja, peruspalveluja ja  -opiskelua varten ja kauempana vaativampia erikoispalveluja. Näinhän elämänmeno nytkin käytännössä järjestyy, mutta näiden faktojen pohjalta pitäisi voimavaratkin jakaa niin, että ne resurssit tulisivat sekä urbaanien alueiden, aluekeskittymien, että maaseudun kesken ”maksimaalisesti hyödynnetyiksi”.

”MEILLÄ ON NIIN HYVÄ HENKI”!

Hallituksilla on tapana vakuutella hyvää henkeä silloinkin, kun asioita on vaikea yhteensovittaa. Oppositio puolestaan käyttää aikaa ja kapasiteettia syytelläkseen hallituksen henkeä suorastaan pahanhajuiseksi. Tuntuu uskomattomalta, että liki 100 vuotiaassa maassa, jossa parlamenttarismia on toteutettu kohtuullisen hyvin, pitää vielä ääneen sanoa, että me äänestäjät olemme kiinnostuneita päätösten sisällöstä, emme niinkään siitä onko siellä hallituksessa yhdessä mukavaa!  On tietysti hyvä, ettei hallituksen jäseniä työpaikkakiusata eikä tapellessa veronvaroin hankittua valtiovallan omaisuutta särjetä. Mutta muuten on lupa lähteä siitä, että valituttujen osaamiseen kuuluu sen tapainen kyky tulla toimeen toistensa kanssa, jossa asiat nousevat keskiöön. Näinhän me kaikki enimmiltään käyttäydymme työpaikoilla ja ihmissuhteissamme.  Kiitos, ei enää yhtään ylistystä siitä, miten mukavaa meillä on yhdessä ja miten hienosti yhteistyö toimii! Sensijaan huolehtikoon sekä hallitus että oppositio yhteistyön tuloksista!

Neuvotteluilmapiiriä kiittelee myös Helsingin kaupunginvaltuuston kokoomusryhmän pj Lasse Männistö Kuntalehden haastattelussa. Hän arvioi yhteistyön toimivan sen takia, että neuvottelukumppanit ovat samanikäisiä. ”Olemme samaa sukupolvea, hän ylistää ja jatkaa: ” Keski-ikä tässä joukossa on kai hiukan alle 40. Joukossa ei ole yhtään viisikymppistä”.  Voi hyvä Sylvi!  Pitäisikö sittenkin olla!? Ehkäpä joku heitäkin nuorempi, jolla on vielä enemmän pelissä eliniän odotuksen muodossa!?  Suoraan sanottuna varsin lapsekasta  puhetta! Sitä sattumaa, että kaikki ovat samaa sukupolvea, ei tarvitse perustella, muttei sillä saa olla mitään tekemistä päätöksenteon kanssa. Valtuusto ei ole lastentarha, jossa ”lika barn leker best”.  Me kaupunkilaiset, joita päätökset koskevat, edustamme kaikkia ikäluokkia!  Päätösten on oltava niin laadukkaita, että ne voi viedä läpi demokraattisesti päättäjien iästä huolimatta.

Helsingillä on paljon suunnitelmia, joista kaupunkilaisia ei ole informoitu. On pormestarimalli ja sitä paljon isompi kysymys toimialarationalisoinnista, jossa liki 30 lauta- ja johtokuntaa yhdistettäisiin neljäksi toimialalautakunnaksi(joista sos.jaterv.ltk siirtyy aikanaan soteen). Kaupunki joutuu myös siirtämään sosiaali- ja terveydenhoitohenkilökunnan uuteen sote-yhteisöön, mutta samalla siirtämään/säästämään  tältä osin myös hallintokustannukset. Nyt olisi syytä kertoa mukavan yhteistyöhengen ohella enemmänkin suunnitelluista muutoksista ja ennen muuta arvioista niiden vaikutuksesta. Yhtään laskelmaa esim. toimialaremontin taloudellisista vaikutuksista ei kaupunkilaisille ole esitetty!  Viisainta lienee tehdä ensin lautakuntaremontti nykyisen operatiivisen kaupunginjohtajiston johdolla, sillä kaupunginjohtajalla ja useilla apul kj:llakin on vielä toimikautta ja osaava kokemus jäljellä yli seuraavien vaalien. Kaupunkilaiset saisivat sitten äänestää kuntavaaleissa hyvin valmistellun organisaatiomuutoksen pohjalta. Näin suuret muutokset vaativat demokratiassa vaalit väliin, jotta kaupunkilaisetkin pääsevät mukaan. Sama toive kuntasektorille; asiat kärkeen!

PUOLITYHJÄN KIRSTUN KIROUS

Säästötoimet tarkoittavat sitä, että kaikkeen on vähemmän rahaa kuin ennen. Poliitikot puhuvat rakenteiden muutoksesta ja siitä, että säästöt eivät tunnu, kun tehtäviä järjestellään uudelleen ja hyödynnetään digitalisaatiota, parempaa johtamista ja milloin mitäkin. Nämä toimet vaativat kuitenkin aikaa ja osaamista ja siksi palveluiden tuottajat on vallannut yleinen hämmennys.

Hämmennys näkyy puolityhjän lasin asenteena ja jonkinlaisena yleisenä torjuntana. Esimerkiksi terveyskeskukset säästävät asioita pitkittämällä. Keskellä prosessia, jossa polvi petti, koen asiaa käytännössä. Ensin lähetettiin verikokeisiin ja pyydettiin varaamaan lääkärille soittoaika. Sen vei pari viikkoa. Lääkäri kertoi puhelimessa muutamista vaihtoehdoista, jotka pitää tarkistaa, mutta ehdottaa ne tarkistettaviksi yksitellen. Lähete röntgeniin ja sitten taas soittoaika, toisen tarkistettavan syyepäilyn aiheuttama uusi verikoe vuodenvaihteeseen jne. Tällä menolla olen parin kuukauden ajaksi tuomittu neljän seinän sisälle, koska ainoa lääkitysohje tänä aikana on burana! Tämä on tulosjohtamisen heikko kohta, että omassa yksikössä tämän vuoden budjetista säästämällä siirretään kustannuksia toisille yksiköille tai seuraavalle vuodelle.

Kestävyysvajeesta selviäminen edellyttää, että  1,5 miljoonaa eläkeikäistä pysyy niin pitkään kuin mahdollista pienine kremppoineenkin  omilla tolpillaan ja kasvattaa omilla toimillaan kansantuotetta hoitamalla lapsenlapsiaan, toinen toisiaan, osallistumalla vapaaehtoistyöhön jne.   Tämä edellyttäisi työterveyshuollon tasoisia palveluja ja ennenkaikkea tohtori Kiminkisen lanseeraamaa asennetta, että potilas äkkiä kuntoon iästä riippumatta. Toivottavasti sote toteuttaa tämän!

Terveyskeskusten henkilökunta tekee varmasti voitavansa ja niin tehdään muissakin julkisen sektorin yksiköissä, mutta niihin on nyt asettunut sellainen tämän vuoden budjetista säästämisen pakko ja se osataan toteuttaa vain  asioita siirtelemällä. Kaikki, mikä maksaa, pyritään siirtämään omasta tulosyksiköstä pois tai ainakin tulevaisuuteen!

Torjuntataktiikkaa noudattavat myös eläkevakuutusyhtiöt. Seurasin vuosia oikeustapausta, jossa vakuutuksensaajan etu oli maallikon mielestä aivan ilmeinen, mutta vakuutusyhtiö syyti runsaasti rahaa oikeustoimiin kaikki mahdolliset oikeusasteet läpikäymällä, vaikka joutui meidän vakuutuksenottajien rahoista maksamaan lopulta vastapuolenkin oikeuskulut! Torjuntaa, vakuutetun nujertamista pidettiin parempana asenteena kuin vakuutetun ilmeisien oikeuksien myöntämistä!  Tämä saattaakin olla lyhyellä tähtäyksellä tuottoisa tapa, sillä harva jaksaa ja voi rahoittaakaan vuosikausien oikeudenkäyntejä, vaan luovuttaa. Olisikin mielenkiintoista tietää, mitkä ovat eläkevakuutusyhtiöiden oikeudenkäyntikulut, sillä jos lakeja ja asetuksia noudatetaan, ei vakuutusyhtiön pitäisi hävitä yhtäkään juttua!

Mutta rahakirstu on kuitenkin puolillaan! Samaan aikaan mm. Unisef kerää rahaa kertomalla, että 20 eurolla lapsi pääsee kouluun, tai ostamalla perheelle lampaan se selviää! Suomalaiset toimivat innokkaasti kehitysmaissa ja saavat varsin pienin panoksin aikaan suorastaan ihmeitä. Olen seurannut Naistenpankin työtä useiden vuosien ajan suurella innolla juuri siksi, että niin vähällä saadaan niin paljon aikaan. Miten tämä sama mahdollisuudet tunnistava asenne saataisiin kotimaahankin!  Kehitysyhteistyökin voisi osaltaan toimia myös asenneopettajana!

HYVÄ POLIITIKKO!

Haastattelin pari viikkoa sitten Kreikassa usean vuoden ajan tuntemiani kreikkalaisia, miksi äänestivät juuri Tsiprasta. Tiesin heidän aiemmin tukeneen muita puolueita. Vastaus oli kaikilla sama; ”ainut puhdas poliitikko”.  Jos Tsiprakselta sotkuja löytyy, on varmaa, ettei lehdistö tai vastapuoli jätä niitä kertomatta.  Vaalirahasotkut osoittivat, ettei taloussotkuja Suomessakaan seurauksitta ohitettu.  Muttei kohtuuttomasti yksityiselämän sotkujakaan saa olla. Jopa arvostettu valtiomies Johannes Virolainen putosi omankin arvionsa mukaan eduskunnasta siksi, että jätti ensimmäisen vaimonsa, kun oli jo löytänyt uuden. Paavo Lipponen puolestaan kannatti  ”liian aikaisin” vuokrasäännöstelystä luopumista ja tätä pidettiin yhtenä syynä hänen putoamiseensa yhden kauden ajaksi. Olin hänen kanssaan samassa tilaisuudessa Helsingin työväentalolla ja muistan, miten häntä asiasta hiillostettiin. Poliitikon pitää siis olla ”kunnon ihminen” eikä sovi olla liian uudistusmielinenkään.

Poliitikoksi ei kuitenkaan kotoa haeta, vaikka usein kuuleekin sanottava, että ”kun pyydettiin”.  Pyyntöä ennen on kyllä ainakin rivien välissä jo ilmoittauduttu ja kyllä menestyvä poliitikko pyrkyä tarvitseekin.  Me äänestäjät haluaisimme kuulla tarinoita, joissa alkusysäyksenä on ollut vilpitön halu puolustaa niitä, joita katsoo kohdellun epäoikeudenmukaisesti tai tahto päästä vaikuttamaan, jotta omat/puolueen korkeat päämäärät edistyisivät yhteiskunnassa. Näin varmasti onkin, mutta aina on kysymys myös omasta menestyksestä, kun kerran leikkiin on lähtenyt.

Vuonna 1982, ennen presidentin vaaleja, soi meillä Herttoniemessä ovikello ja keskenkasvuinen tyttäremme meni avaamaan. ”Äiti, siellä on joku täti, joka tahtoo tavata sinut”. Olin valitsijamiesehdokkaana juuri lähdössä vaalitilaisuuteen ja sanoin, etten nyt ehdi. Tytär sanoi kumman vakuuttuneena: ”Äiti, minusta tuntuu, että sinun pitää tulla”.

Ovella seisoi vanha, vakavahkon oloinen nainen. Hän oli matkustanut junalla Porin seudulta Helsinkiin ja bussilla Herttoniemeen antaakseen minulle kirjekuoressa 500 markkaa. Hän kertoi pelkistetyin ilmaisuin olevansa eläkkeellä   kansakouluopettajan tehtävästä. Hänen miehensä oli kaatunut sodassa ja hän halusi kunnioittaa miehensä muistoa, mutta ennen muuta miehensä yhteiskunnallista vakaumusta ja halusi siksi osoittaa nuo rahat kauttani Harri Holkerin valintaa tukemaan. Nolous jysähti mieleeni! Totta kai olin sitoutunut presidenttiehdokkaaseeni ja yhteiseen arvomaailmaankin, mutta olin myös ajatellut valitsijamiesvaaleja  kannaltani esivaaleina seuraavan vuoden eduskuntavaaleihin.

Tästä naisesta on tullut mielessäni kokoomuslaisuuden idoli ja olen oppinut vuosikymmenten myötä ajattelemaan, että kokoomus on enemmän kuin sen kulloinenkin johto ja toimijat. Uskon, että näin on muissakin puolueissa. Olen tavannut monta juurevaa keskustan kannattajaa, joiden arvomaailma on kirkkaampi ja vakaampi kuin päivätyönään politiikassa toimivien. Samoin olen oppinut arvostamaan niitä työväenaatteen ihmisiä, joille aate on tarkoittanut toimeentulon puolustamista, mutta myös sivistyksen ja oikeudenmukaisuuden vaatimusta.  Erityisesti arvostan sitä, että ensimmäiset naiset politiikkaan tulivat työväenpuolueesta usein työväenopistoista ja muista yhteisistä koulutustilaisuuksista hankitulla osaamisella.

Tiedän omasta kokemuksesta, että politiikka työnä on muutakin kun korkeiden periaatteiden vaalimista. Se on arkista työtä, jossa kansanvaltaa käyttävät kansanedustajat lakeja säätämällä vaikuttavat suomalaisten elämään tulevien vuosien aikana. Kannatukseen tarvitaan myös populismia ja pelisilmääkin. Ehkä naivistakin uskostani demokratiaan kertoo se, että  edelleen haen ”hyviä poliitikkoja” toimeliaiden, ”kunnon ihmisten” joukosta, jotka edes yrittävät säilyttää päivän huudon keskellä joitakin pysyvämpiä, syvempiä arvoja, joihin ovat sitoutuneet.

Tuleva valtiomies tai -nainen saa paikan!

Lakkopäivä lähenee ja EK arvioi sen hinnaksi  100 milj.€ + pysyvän imagotappion!  Se on varmasti yläkanttiin, mutta suuresta taloudellisesta tappiosta tulee joka tapauksessa olemaan kysymys. Luvun ymmärtämiseksi voi verrata hallituksen suunnittelemia säästöjä. Asumistukisäästöiksi oli suunniteltu 90 milj.€, jonka hallitus alentanee 60 milj. €. Solidaarisuusveron lisäys tuonee runsaat 30 milj € ja pääomatulon prosentin lisäys saman verran. Mutta nämä ”säästöt” syntyvät vuodessa ja lakkopäivän hinta menetetään yhdessä päivässä!

Suurmielenosoituksen tarkoitus on tukea ammattiyhdistysliikkeen yhtenäisyyttä ja ilmaista hallituksen esitykselle vastalause. Toimiiko se? Peruuko vapailla vaaleilla valitun eduskunnan muodostama hallitus esityksensä? Onko sillä tässä talouden tilanteessa edes vaihtoehtoja? Tuskin! Jäljelle jäänee voimakas kahtiajako, joka tulee vaikeuttamaan entistä enemmän lamasta  selviytymistä.

Molemmilla rintamilla on muodostumassa joukko, joka näyttää kaipaavan vastakkainasettelua. Sanovat: ”Katsotaan”, ”Sittenpähän näkevät” jne. Uhon kasvaminen on aina vaarallista ja varsinkin tässä tilanteessa, johon on kerääntynyt useita kansaa puhuttavia sisäpoliittisia paineita;  jo pitkäaikainen työttömyys, talouden alamäki, sote-ratkaisun tuomat verotus- ja aluejakomuutokset, maaseudun tyhjeneminen ja uutena ilmiötä maahanmuutto jne.   Hallitus ja ammattiyhdistysliikkeen johto ovat tuskallisenkin tietoisia siitä, että tässä tilanteessa tarvitaan säästöjä, kansallista yhtenäisyyttä ja talkoo henkeä. Mutta molemmille rintamille kasautuu väkisinkin vastuuttomiakin uhoajia ja poikki pinoon -toimintaa kaipaavia.

Nyt olisi itserekrytoinnin paikka!  Löytyykö johtajien joukosta valtiomiesainesta, niitä, jotka näkevät vähän kauemmas ja joilla on tahtoa ja rohkeutta ja ennen muuta nöyryyttä pysäyttää kierre, jonka päässä ei nyt näy seesteistä eteenpäin vievää polkua!