IHAILUN LAHJA!

HS kirjoittaa Keski-Pohjanmaan liiton kulttuurikoordinaattorin Sanna-Maija Kaupin kolumnista, jossa Kauppi kauhistelee Helsingin härskiyttä. Tämä ei ole uutta meille helsinkiläisille, joille kotikaupunki on muutakin kuin maan pääkaupunki. Mutta kotikaupunkimme imago kantaa vastuuta myös täällä tehdyistä valtiovallan päätöksistä, tänne työn tai opiskelun perässä muuttaneiden koti-ikävästä ja sellaisistakin tapahtumista ja ilmiöistä, joiden kanssa meillä asukkailla ei ole mitään tekemistä.

Vuosia sitten uusi, nuori kansanedustaja Joensuusta antoi haastattelun, jossa toivoi, ettei koskaan muuttuisi samanlaiseksi kuin helsinkiläiset. Toivottavasti onkin säilyttänyt ihanteensa, sillä hän asuu nyt pääkaupunkiseudulla. Kaikki muutkin helsinkiläiset ovat muualta tulleita, osa pakotettuna jo 1500 luvulta ja osa enemmän tai vähemmän vapaaehtoisesti vuosisatojen kuluessa. Itse kolmannen polven helsinkiläisenä tunnistan vahvasti sukuni eteläpohjalaiset juuret.

Tapasin vuosia sitten lenkillä oululaisen nuoren opiskelijan, joka kertoi harjoittelevansa HUS:ssa. Hänen pyörästään oli ketju pois päältä ja tarjosin apua. Saimme pyörän kuntoon ja hän kiitteli kauniista ja sanoi:”Sinä et ainakaan ole helsinkiläinen, sillä nehän eivät kuulemma koskaan auta ketään”!? Samaan ilmiöön viittaa Kauppikin kolumnissaan. Hän päätyy HS:n mukaan toteamaan, etteipä tarvitse tulevaisuudessa omaa aikaa Helsingille antaa, sillä hän ottaa mielellään nopeimman paluujunan kohti Keski-Pohjanmaata.

Kyllähän meiltä suomalaisilta puuttuu ihailun lahja yli lähipiirin. Kotikaupunkini suhteen olen jäävi, sillä suhteemme on jo niin pitkä, muttei ihan mutkaton. Olen usein maailmalla nähnyt sellaista, mitä toivoisin omaltakin kotikaupungiltani. Joitakin ajatuksia saatoin työelämässä tuodakin harkintaan. Olin suorastaan valinnut muutamia eurooppalaisia kaupunkeja, joiden kehitystä ja innovaatioita seurasin miltei mustasukkaisesti. Mutta kohtaa myös ilmiöitä, joiden puuttumisesta Helsingistä voi vai olla onnellinen. Helsinki on ihmisen kokoinen, turvallinen ja elämässä kiinni oleva kaupunki, joka muuttuu melko joustavasti ajan mukana. Minulle se on rakas Itämeren tytär, jonka pyhäpuoli on nähtävissä mereltä päin ja elämän rosoisuus tulee vastaan sisämaasta käsin. Harras toiveeni on, että muutkin suomalaiset kokisivat sen omaksi pääkaupungikseen sallivalla ja rakentavalla mielellä.

Siitä on syytä olla huolissaan, että Keski-Pohjanmaan kulttuurikoordinaattori, jonka tehtävä on oman maakunnan vahvan kulttuurin koordinoiminen ja yhdistäminen myös suomalaiseen kulttuuriin, ei koe Helsinkiä edes tutustumisen arvoiseksi!? Maakuntien vahvuus ei ole sisäänpäin kääntymisessä, vaan yhteistyössä jopa pääkaupungin kanssa. Helsingillä ei toki enää ole mitään pääkonttoriasemaa ja jokainen kylä ja maakunta voi etsiä yhteistyökumppaneita mielensä mukaan maailmalta, mutta on hyvä muistaa, että pian satavuotias kotimaamme tarkoittaa koko Suomea, johon kuuluu yhtä lailla Helsingin seutu kuin Keski-Pohjanmaakin.

Kolumneissa kerrotaan tunnetiloista usein pilke silmäkulmassakin, jotta syntyisi keskustelua. Siksi rohkenen toivoa,  että Sanna-Maija Kauppi antaa vielä Helsingillekin mahdollisuuden!

ASUTETAAN SUOMI TASAPAINOISESTI!

HS kertoo tänään, että pääministeri Sipilä totesi eilen puoluevaltuustolleen: ”Uskoni siihen, että koko Suomi voidaan pitää asuttuna verrattuna Ruotsin keskittämiseen, on vahva.” Totta on, että Ruotsin pohjoisosista valot ovat sammuneet jo ajat sitten. Ruotsissa valittua linjaa puoltaa valtavirta taloustieteilijöistäkin. Tämän vahvistaa Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen tutkimusjohtaja Mika Maliranta toteamalla ”ei tässä ole erimielisyyttä juuri ollenkaan”. Heikkoja signaaleja löytyy kuitenkin sen puolesta, että myös ”maantieteellisiä resursseja voitaisiin maksimaalisesti hyödyntää”, esim. metsätaloudessa ja matkailussa.

Ristiriidan kanssa on eletty niin kauan, että olisi jo aika avata kiihkoton keskustelu faktoista ja mahdollisuuksista. Tuskin kukaan uskoo, että Suomea voidaan pitää tasaisesti asuttuna, mutta  tavoitteeksi voisi asettua tasapainoinen eläminen niin, että suurempien urbaanien aluekeskusten ympärille rakentuisi pienempiä keskuksia. Kaupungistuminen on globaali trendi, joka seuraa teknologian kehityksestä ja elinkeinoelämän rakennemuutoksista, mutta se on myös maaseudun mahdollisuus!

Keski-Euroopassa kylät ovat muodostuneet tiheänä asutuksena kirkon ympärille hevosmatkan päähän toisistaan. Se on mahdollistanut molemmista suunnista maatilan hoidon ja silti yhteisen kyläelämän jopa joissakin kylissä kiviaidan sisällä. Suomalaiset kaipaavat enemmän tilaa ympärilleen ja sen saunaveden puhtautta vieraista lastuista. Mutta keskittymistäkin tarvitaan. Ei voi ajatella, että esim. vanhusten luona käytäisiin päivittäin, jos matka on 50 km kirkolta!? Kotihoitaja suoriutuisi vain parista kotikäynnistä päivässä. Palvelujen perässä on pakko muuttaa tai siirtyä palvelutaloon. Näinhän tapahtuukin.

Matkailun mahdollisuudet ovat pitkälti kiinni maaseudun maisemissa. Meillä maataloustuki kohdistuu lähinnä vilja- ja karjatalouteen. Entäpä, jos pellot paketoitaisiin, miten muuttuisi maalaismaisema!?  Olisiko hoitamaton vesaikko teiden varsilla yhtä hyvä myyntivaltti matkailijoille. Tuskin! Ympäristön suojeleminen vaatii jokien ja järvien rannoille suojavyöhykkeitä, mutta nekin vaativat maisemointia. On syytä keskustella siitä,  mikä maaseudulla on tärkeätä sen asukkaille ja toisaalta em. ”maantieteellisten resurssien maksimaaliselle hyödyntämiselle”.

Teknologian, erityisesti bioteknologian kehitys kiertotalouksineen luo mahdollisuuksia elävälle maaseudulle parhaiten juuri niin, että kohtuullisessa läheisyydessä (ei enää hevosmatkana arvioiden) on alueellisia keskittymiä työpaikkoja, peruspalveluja ja  -opiskelua varten ja kauempana vaativampia erikoispalveluja. Näinhän elämänmeno nytkin käytännössä järjestyy, mutta näiden faktojen pohjalta pitäisi voimavaratkin jakaa niin, että ne resurssit tulisivat sekä urbaanien alueiden, aluekeskittymien, että maaseudun kesken ”maksimaalisesti hyödynnetyiksi”.

”MEILLÄ ON NIIN HYVÄ HENKI”!

Hallituksilla on tapana vakuutella hyvää henkeä silloinkin, kun asioita on vaikea yhteensovittaa. Oppositio puolestaan käyttää aikaa ja kapasiteettia syytelläkseen hallituksen henkeä suorastaan pahanhajuiseksi. Tuntuu uskomattomalta, että liki 100 vuotiaassa maassa, jossa parlamenttarismia on toteutettu kohtuullisen hyvin, pitää vielä ääneen sanoa, että me äänestäjät olemme kiinnostuneita päätösten sisällöstä, emme niinkään siitä onko siellä hallituksessa yhdessä mukavaa!  On tietysti hyvä, ettei hallituksen jäseniä työpaikkakiusata eikä tapellessa veronvaroin hankittua valtiovallan omaisuutta särjetä. Mutta muuten on lupa lähteä siitä, että valituttujen osaamiseen kuuluu sen tapainen kyky tulla toimeen toistensa kanssa, jossa asiat nousevat keskiöön. Näinhän me kaikki enimmiltään käyttäydymme työpaikoilla ja ihmissuhteissamme.  Kiitos, ei enää yhtään ylistystä siitä, miten mukavaa meillä on yhdessä ja miten hienosti yhteistyö toimii! Sensijaan huolehtikoon sekä hallitus että oppositio yhteistyön tuloksista!

Neuvotteluilmapiiriä kiittelee myös Helsingin kaupunginvaltuuston kokoomusryhmän pj Lasse Männistö Kuntalehden haastattelussa. Hän arvioi yhteistyön toimivan sen takia, että neuvottelukumppanit ovat samanikäisiä. ”Olemme samaa sukupolvea, hän ylistää ja jatkaa: ” Keski-ikä tässä joukossa on kai hiukan alle 40. Joukossa ei ole yhtään viisikymppistä”.  Voi hyvä Sylvi!  Pitäisikö sittenkin olla!? Ehkäpä joku heitäkin nuorempi, jolla on vielä enemmän pelissä eliniän odotuksen muodossa!?  Suoraan sanottuna varsin lapsekasta  puhetta! Sitä sattumaa, että kaikki ovat samaa sukupolvea, ei tarvitse perustella, muttei sillä saa olla mitään tekemistä päätöksenteon kanssa. Valtuusto ei ole lastentarha, jossa ”lika barn leker best”.  Me kaupunkilaiset, joita päätökset koskevat, edustamme kaikkia ikäluokkia!  Päätösten on oltava niin laadukkaita, että ne voi viedä läpi demokraattisesti päättäjien iästä huolimatta.

Helsingillä on paljon suunnitelmia, joista kaupunkilaisia ei ole informoitu. On pormestarimalli ja sitä paljon isompi kysymys toimialarationalisoinnista, jossa liki 30 lauta- ja johtokuntaa yhdistettäisiin neljäksi toimialalautakunnaksi(joista sos.jaterv.ltk siirtyy aikanaan soteen). Kaupunki joutuu myös siirtämään sosiaali- ja terveydenhoitohenkilökunnan uuteen sote-yhteisöön, mutta samalla siirtämään/säästämään  tältä osin myös hallintokustannukset. Nyt olisi syytä kertoa mukavan yhteistyöhengen ohella enemmänkin suunnitelluista muutoksista ja ennen muuta arvioista niiden vaikutuksesta. Yhtään laskelmaa esim. toimialaremontin taloudellisista vaikutuksista ei kaupunkilaisille ole esitetty!  Viisainta lienee tehdä ensin lautakuntaremontti nykyisen operatiivisen kaupunginjohtajiston johdolla, sillä kaupunginjohtajalla ja useilla apul kj:llakin on vielä toimikautta ja osaava kokemus jäljellä yli seuraavien vaalien. Kaupunkilaiset saisivat sitten äänestää kuntavaaleissa hyvin valmistellun organisaatiomuutoksen pohjalta. Näin suuret muutokset vaativat demokratiassa vaalit väliin, jotta kaupunkilaisetkin pääsevät mukaan. Sama toive kuntasektorille; asiat kärkeen!

PUOLITYHJÄN KIRSTUN KIROUS

Säästötoimet tarkoittavat sitä, että kaikkeen on vähemmän rahaa kuin ennen. Poliitikot puhuvat rakenteiden muutoksesta ja siitä, että säästöt eivät tunnu, kun tehtäviä järjestellään uudelleen ja hyödynnetään digitalisaatiota, parempaa johtamista ja milloin mitäkin. Nämä toimet vaativat kuitenkin aikaa ja osaamista ja siksi palveluiden tuottajat on vallannut yleinen hämmennys.

Hämmennys näkyy puolityhjän lasin asenteena ja jonkinlaisena yleisenä torjuntana. Esimerkiksi terveyskeskukset säästävät asioita pitkittämällä. Keskellä prosessia, jossa polvi petti, koen asiaa käytännössä. Ensin lähetettiin verikokeisiin ja pyydettiin varaamaan lääkärille soittoaika. Sen vei pari viikkoa. Lääkäri kertoi puhelimessa muutamista vaihtoehdoista, jotka pitää tarkistaa, mutta ehdottaa ne tarkistettaviksi yksitellen. Lähete röntgeniin ja sitten taas soittoaika, toisen tarkistettavan syyepäilyn aiheuttama uusi verikoe vuodenvaihteeseen jne. Tällä menolla olen parin kuukauden ajaksi tuomittu neljän seinän sisälle, koska ainoa lääkitysohje tänä aikana on burana! Tämä on tulosjohtamisen heikko kohta, että omassa yksikössä tämän vuoden budjetista säästämällä siirretään kustannuksia toisille yksiköille tai seuraavalle vuodelle.

Kestävyysvajeesta selviäminen edellyttää, että  1,5 miljoonaa eläkeikäistä pysyy niin pitkään kuin mahdollista pienine kremppoineenkin  omilla tolpillaan ja kasvattaa omilla toimillaan kansantuotetta hoitamalla lapsenlapsiaan, toinen toisiaan, osallistumalla vapaaehtoistyöhön jne.   Tämä edellyttäisi työterveyshuollon tasoisia palveluja ja ennenkaikkea tohtori Kiminkisen lanseeraamaa asennetta, että potilas äkkiä kuntoon iästä riippumatta. Toivottavasti sote toteuttaa tämän!

Terveyskeskusten henkilökunta tekee varmasti voitavansa ja niin tehdään muissakin julkisen sektorin yksiköissä, mutta niihin on nyt asettunut sellainen tämän vuoden budjetista säästämisen pakko ja se osataan toteuttaa vain  asioita siirtelemällä. Kaikki, mikä maksaa, pyritään siirtämään omasta tulosyksiköstä pois tai ainakin tulevaisuuteen!

Torjuntataktiikkaa noudattavat myös eläkevakuutusyhtiöt. Seurasin vuosia oikeustapausta, jossa vakuutuksensaajan etu oli maallikon mielestä aivan ilmeinen, mutta vakuutusyhtiö syyti runsaasti rahaa oikeustoimiin kaikki mahdolliset oikeusasteet läpikäymällä, vaikka joutui meidän vakuutuksenottajien rahoista maksamaan lopulta vastapuolenkin oikeuskulut! Torjuntaa, vakuutetun nujertamista pidettiin parempana asenteena kuin vakuutetun ilmeisien oikeuksien myöntämistä!  Tämä saattaakin olla lyhyellä tähtäyksellä tuottoisa tapa, sillä harva jaksaa ja voi rahoittaakaan vuosikausien oikeudenkäyntejä, vaan luovuttaa. Olisikin mielenkiintoista tietää, mitkä ovat eläkevakuutusyhtiöiden oikeudenkäyntikulut, sillä jos lakeja ja asetuksia noudatetaan, ei vakuutusyhtiön pitäisi hävitä yhtäkään juttua!

Mutta rahakirstu on kuitenkin puolillaan! Samaan aikaan mm. Unisef kerää rahaa kertomalla, että 20 eurolla lapsi pääsee kouluun, tai ostamalla perheelle lampaan se selviää! Suomalaiset toimivat innokkaasti kehitysmaissa ja saavat varsin pienin panoksin aikaan suorastaan ihmeitä. Olen seurannut Naistenpankin työtä useiden vuosien ajan suurella innolla juuri siksi, että niin vähällä saadaan niin paljon aikaan. Miten tämä sama mahdollisuudet tunnistava asenne saataisiin kotimaahankin!  Kehitysyhteistyökin voisi osaltaan toimia myös asenneopettajana!

HYVÄ POLIITIKKO!

Haastattelin pari viikkoa sitten Kreikassa usean vuoden ajan tuntemiani kreikkalaisia, miksi äänestivät juuri Tsiprasta. Tiesin heidän aiemmin tukeneen muita puolueita. Vastaus oli kaikilla sama; ”ainut puhdas poliitikko”.  Jos Tsiprakselta sotkuja löytyy, on varmaa, ettei lehdistö tai vastapuoli jätä niitä kertomatta.  Vaalirahasotkut osoittivat, ettei taloussotkuja Suomessakaan seurauksitta ohitettu.  Muttei kohtuuttomasti yksityiselämän sotkujakaan saa olla. Jopa arvostettu valtiomies Johannes Virolainen putosi omankin arvionsa mukaan eduskunnasta siksi, että jätti ensimmäisen vaimonsa, kun oli jo löytänyt uuden. Paavo Lipponen puolestaan kannatti  ”liian aikaisin” vuokrasäännöstelystä luopumista ja tätä pidettiin yhtenä syynä hänen putoamiseensa yhden kauden ajaksi. Olin hänen kanssaan samassa tilaisuudessa Helsingin työväentalolla ja muistan, miten häntä asiasta hiillostettiin. Poliitikon pitää siis olla ”kunnon ihminen” eikä sovi olla liian uudistusmielinenkään.

Poliitikoksi ei kuitenkaan kotoa haeta, vaikka usein kuuleekin sanottava, että ”kun pyydettiin”.  Pyyntöä ennen on kyllä ainakin rivien välissä jo ilmoittauduttu ja kyllä menestyvä poliitikko pyrkyä tarvitseekin.  Me äänestäjät haluaisimme kuulla tarinoita, joissa alkusysäyksenä on ollut vilpitön halu puolustaa niitä, joita katsoo kohdellun epäoikeudenmukaisesti tai tahto päästä vaikuttamaan, jotta omat/puolueen korkeat päämäärät edistyisivät yhteiskunnassa. Näin varmasti onkin, mutta aina on kysymys myös omasta menestyksestä, kun kerran leikkiin on lähtenyt.

Vuonna 1982, ennen presidentin vaaleja, soi meillä Herttoniemessä ovikello ja keskenkasvuinen tyttäremme meni avaamaan. ”Äiti, siellä on joku täti, joka tahtoo tavata sinut”. Olin valitsijamiesehdokkaana juuri lähdössä vaalitilaisuuteen ja sanoin, etten nyt ehdi. Tytär sanoi kumman vakuuttuneena: ”Äiti, minusta tuntuu, että sinun pitää tulla”.

Ovella seisoi vanha, vakavahkon oloinen nainen. Hän oli matkustanut junalla Porin seudulta Helsinkiin ja bussilla Herttoniemeen antaakseen minulle kirjekuoressa 500 markkaa. Hän kertoi pelkistetyin ilmaisuin olevansa eläkkeellä   kansakouluopettajan tehtävästä. Hänen miehensä oli kaatunut sodassa ja hän halusi kunnioittaa miehensä muistoa, mutta ennen muuta miehensä yhteiskunnallista vakaumusta ja halusi siksi osoittaa nuo rahat kauttani Harri Holkerin valintaa tukemaan. Nolous jysähti mieleeni! Totta kai olin sitoutunut presidenttiehdokkaaseeni ja yhteiseen arvomaailmaankin, mutta olin myös ajatellut valitsijamiesvaaleja  kannaltani esivaaleina seuraavan vuoden eduskuntavaaleihin.

Tästä naisesta on tullut mielessäni kokoomuslaisuuden idoli ja olen oppinut vuosikymmenten myötä ajattelemaan, että kokoomus on enemmän kuin sen kulloinenkin johto ja toimijat. Uskon, että näin on muissakin puolueissa. Olen tavannut monta juurevaa keskustan kannattajaa, joiden arvomaailma on kirkkaampi ja vakaampi kuin päivätyönään politiikassa toimivien. Samoin olen oppinut arvostamaan niitä työväenaatteen ihmisiä, joille aate on tarkoittanut toimeentulon puolustamista, mutta myös sivistyksen ja oikeudenmukaisuuden vaatimusta.  Erityisesti arvostan sitä, että ensimmäiset naiset politiikkaan tulivat työväenpuolueesta usein työväenopistoista ja muista yhteisistä koulutustilaisuuksista hankitulla osaamisella.

Tiedän omasta kokemuksesta, että politiikka työnä on muutakin kun korkeiden periaatteiden vaalimista. Se on arkista työtä, jossa kansanvaltaa käyttävät kansanedustajat lakeja säätämällä vaikuttavat suomalaisten elämään tulevien vuosien aikana. Kannatukseen tarvitaan myös populismia ja pelisilmääkin. Ehkä naivistakin uskostani demokratiaan kertoo se, että  edelleen haen ”hyviä poliitikkoja” toimeliaiden, ”kunnon ihmisten” joukosta, jotka edes yrittävät säilyttää päivän huudon keskellä joitakin pysyvämpiä, syvempiä arvoja, joihin ovat sitoutuneet.

Tuleva valtiomies tai -nainen saa paikan!

Lakkopäivä lähenee ja EK arvioi sen hinnaksi  100 milj.€ + pysyvän imagotappion!  Se on varmasti yläkanttiin, mutta suuresta taloudellisesta tappiosta tulee joka tapauksessa olemaan kysymys. Luvun ymmärtämiseksi voi verrata hallituksen suunnittelemia säästöjä. Asumistukisäästöiksi oli suunniteltu 90 milj.€, jonka hallitus alentanee 60 milj. €. Solidaarisuusveron lisäys tuonee runsaat 30 milj € ja pääomatulon prosentin lisäys saman verran. Mutta nämä ”säästöt” syntyvät vuodessa ja lakkopäivän hinta menetetään yhdessä päivässä!

Suurmielenosoituksen tarkoitus on tukea ammattiyhdistysliikkeen yhtenäisyyttä ja ilmaista hallituksen esitykselle vastalause. Toimiiko se? Peruuko vapailla vaaleilla valitun eduskunnan muodostama hallitus esityksensä? Onko sillä tässä talouden tilanteessa edes vaihtoehtoja? Tuskin! Jäljelle jäänee voimakas kahtiajako, joka tulee vaikeuttamaan entistä enemmän lamasta  selviytymistä.

Molemmilla rintamilla on muodostumassa joukko, joka näyttää kaipaavan vastakkainasettelua. Sanovat: ”Katsotaan”, ”Sittenpähän näkevät” jne. Uhon kasvaminen on aina vaarallista ja varsinkin tässä tilanteessa, johon on kerääntynyt useita kansaa puhuttavia sisäpoliittisia paineita;  jo pitkäaikainen työttömyys, talouden alamäki, sote-ratkaisun tuomat verotus- ja aluejakomuutokset, maaseudun tyhjeneminen ja uutena ilmiötä maahanmuutto jne.   Hallitus ja ammattiyhdistysliikkeen johto ovat tuskallisenkin tietoisia siitä, että tässä tilanteessa tarvitaan säästöjä, kansallista yhtenäisyyttä ja talkoo henkeä. Mutta molemmille rintamille kasautuu väkisinkin vastuuttomiakin uhoajia ja poikki pinoon -toimintaa kaipaavia.

Nyt olisi itserekrytoinnin paikka!  Löytyykö johtajien joukosta valtiomiesainesta, niitä, jotka näkevät vähän kauemmas ja joilla on tahtoa ja rohkeutta ja ennen muuta nöyryyttä pysäyttää kierre, jonka päässä ei nyt näy seesteistä eteenpäin vievää polkua!

Yhteiskuntasopimuksen rintamalinjat?

Hallitus tavoittelee yhteiskuntasopimusta ja rintamalinjoiksi näyttävät asettuvan palkansaajat ja työnantajat. Palkansaajat on äkkiseltään helppo hahmottaa osapuoleksi, mutta työnantajat on vaikeampi tulkita yhdeksi joukoksi.  Kuka oikeastaan on työnantaja?   Pienessä yrityksessä työnantaja on omistaja/johtaja, joka kuittaa mahdollisen voiton, mutta suurissa yrityksessä johdon jäsenet ovat työnantajan edustajia, mutta itsekin palkollisia. Johto vastaa nyt hiipuvasta kilpailukyvystä ja tuottavuudesta ensisijassa sijoittajille, osakkeenomistajille.   Entä julkisella sektorilla? Työnantajien edustajien takaa löytyy lopulta kansalaiset, veronmaksajat.

Palkansaajien intressi on työllisyydessä, palkassa, työajassa, työolosuhteissa jne.  ja tässä heitä edustaa ammattiyhdistysliike. Mutta palkansaajillakin on myös kansalaisintressit; nouseeko päivähoitomaksut, saako lapsi koulutuksen, nousevatko lääke- ja lääkärikulut, joukkoliikennemaksut, asumiskulut,verot jne. He tuntevat huolta työllisyydestä, ja mieltävät hyvin viennin kilpailukyvyn kohtalon kysymyksenä talouden kehitykselle. Samat asiat kohtaavat työnantajia ja heidän edustajiaan kansalaisina.

Mielletäänkö tavoitellun yhteiskuntasopimuksen rintamalinjat nyt liian yksioikoisesti, kun sanotaan, että molempien osapuolien on mahdollisessa sovussa menetettävä ja saatava yhtä paljon!?  Ei selkeitä osapuolia edes ole, vaan kaikki kuuluvat useaan joukkoon, vaikka joukko-oppi onkin unohdettu asia.  Varmaa on vain se, että ellei sopua merkittävistä muutoksista löydetä, kaikissa joukoissa hävitään.  Olisi toivottavaa, ettei mikään taho asettaisi  ehdottomia kynnyskysymyksiä näin kaikkia koskettavan, yhteisen ratkaisun löytämiselle!

VIRON KESÄPÄÄKAUPUNKI, PÄRNU

Pari päivää ja ihan ensimmäistä kertaa Pärnussa Viron kesäpääkaupungissa ja huippumukavan porukan kanssa! Helppo matka ja nopeasti Tallinnasta Via Balticaa melkein Latvian rajalle saakka. Kaupungissa näkyy sen miltei 800 vuotta vanha historia ja monien hallitsijoiden vaikutus. Pärnu on kuulunut Ruotsille, Venäjälle, ollut saksalaisten miehittämä ja taas osa edellisen kerran itsenäistä Viroa, sitten NL ja nyt on kaupungin oikea kotimaa taas Viro. Itämeren rannalla asustaa Pärnussa liki 45000 eestiläistä, mutta erityisesti kesäisin sen valtaavat suomalaiset, nyt kuulemma käy entistäkin vähemmän venäläisiä. Suomi on kuitenkin turistikohteiden, ravintoloiden ja rantamaisemien puhutuin kieli.
Palvelukulttuurissa välähtää vielä harvakseltaan neuvostoajan tylyys, mutta enimmiltään jo keskieurooppalainen kohteliaisuus. Ehkäpä suomalaiset ovat itsekin aiempina vuosina haastaneet omalla käytöksellään, jopa ylemmyyden osoituksin naapureitamme!? Mutta jos vähänkään itse on sosiaalinen, ystävyys palkitaan monin verroin.
Miksi suomalaiset lomailevat Pärnussa? Jos isompikin perhe hakee kohtuuhintaista lomakohdetta, on sitä vaikea Suomesta löytää. Tässä valitettavasti yksi syy. Meidän kilpailukykymme ei matkailussakaan ole kohdillaan. Harmillista on tavata Helsingissäkin vihaisia turisteja sunnuntaisin, kun ei mikään ole auki!? Heille on vaikea selittää, että ei kannata, kun sunnuntailisät syövät katteen! Meillä on käyttämättöminä kesäsunnuntaisin monet investointikohteet; teatterit, ravintolat, kahvilat, oopperat, osittain sairaalatkin jne. Tässä on rakennemuutoksen paikka, jos aiotaan pärjätä. Toki Pärnun kohdalla ilmasto on parempi, vaikka paikalliset ystävät kertoivat, että erityisen kylmä kesä heilläkin on ollut.
Kuvaava esimerkki suhtautumisesta byrokratiaan; kysyimme miten kauan ravintolan baari on auki? Hämmästynyt vastaus; ”No, niin kauan kuin ihmiset haluavat.” Koskahan meillä opitaan sanomaan palvelun kohdalla nykyistä useammin, että tehdään niinkuin ihmiset haluavat? Tässä saattaisi olla avain menestykseen ja uusiin työpaikkoihin!

ETELÄ-POHJANMAALLA

24.06 2015

Helsingistä Tampereen ohi ja Kurun kautta Lappajärvelle. Alkukesä on ollut sateinen ja tänäänkin sataa, mutta kaunista on. Tuntuu kuin ajaisi läpi pitkän puiston, jonka varrella puusto ja maa on vehmasta ja vihreää, vain syreenit ja lupiini värittävät tienvarsia valkealla siniliilalla ja roosalla. Sade ja tuuli yltyvät niin, että syvä kraatterijärvi on pelottavan tumma Lappajärvellä, mutta loppuu iltaa kohti ja Halkosaaren kesäteatterin yleisö hiukan palelee, muttei kastu.

25.06.2015

Aloitimme aamulla Vimpelin kirkonmäeltä. Kirkko kahdeksankulmainen kaunis puukirkko, ei tyypillinen ristikirkko. Hautuumaa kertoo pitäjän historiaa; senkin, että talvisodassa sijoitettiin saman pitäjän miehet samoihin joukkoihin ja menetykset kohdistuivat rankasti kyläkunnittain joillekin alueille. Matkalla Alajärvelle näyttäytyi alkukesän sateen vahingot; kaikkialle ei ole edes päästy kylvämään ja kylvettykin vilja on osin pahasti lakoontunut ja itänee jo kosteaa maata vasten.

Alajärveltä on kotoisin Nelimarkan suku, vaikka Eero Nelimarkka syntyikin Vaasassa. Nelimarkan museo on rakennettu suvun vanhan pihapiirin tuntumaan. Hyvä, Eero Nelimarkan vaiheista kertova kokoelma ja myös japanilaista taidetta sekä valokuva ja videotöitä. Luettavissa oli myös Riitta Nelimarkan isoisästään kertova artikkeli.

Alajärven kirkko on ristikirkko ja näyttääkin suuren pitäjän kirkolta. Hautausmaa on suomalaiseen tapaan hyvin ja kunnioittavasti hoidettu, mutta vanha puukirkko kaipaa korjausta, ovipieletkin rispaavat huolestuttavasti. Kirkonmäki on ainutlaatuinen kokonaisuus; vanha puukirkko ja ryhmä Alvar Aallon piirtämiä taloja! Vanhin on puurakenteinen ns-talo, joka on myös toiminut suojeluskunta- ja Lotta Svärd –järjestön tilana.

Seuraavaksi Alvar Aalto piirsi talon veljelleen, maanmittari Väinö Aallolle. Myös Alvarin isähän oli maanmittari. Talosta piti tulla komea tila Aaltomaisine sisäpihoineen veljen kodiksi ja toimistoksi, mutta Väinö piti sitä liian erikoisena ja herraskaisena ja suunnitelmaa vähän tavanomaistettiin. Talo sai myöhemmin nimekseen Väinölä ja on nyt Nelimarkka-museon hallinnassa ja siellä järjestetään tapahtumia ja konsertteja. Kirkonmäellä on myös tiiviinä ryhmänä Aallon piirtämiä valkeita kivitaloja: kaupungintalo, seurakuntatalo ja virastoja. Yllättävä tiiviskokonaisuus, jota voisi enemmänkin pitää esillä!

Vielä käynti Kivitipun golf-kentän ihka uudessa kahvila-Gaddymaster –rakennuksessa ja aamuksi tiiausaika kentälle, joka alkaa lauttamatkalla Lappajärven poikki. Poikki olemme varmasti kierroksen jälkeen itsekin, kun kyseessä on ensimmäinen kokonainen kierros tänä kesänä. Kun on 30 vuotta pelannut, ei kierroksia enää kesässä montaa kerry, mutta kauniilla viheriöillä on mukava kulkea.

26.06.20§5

Golf-kierroksesta ei jäänyt sankaritekoja raportoitavaksi, mutta viereisten metsäalueiden tarkastelu kertoi, että puolukka kukkii runsaana, mutta mustikasta en suurta satoa odottaisi. Iltapäivällä sitten taas Alajärven, Lapuan ja Alavuden alueita myöden Töysän Tuuriin, Keskisen kyläkauppaan. Yritimme sinne jo muutama vuosi sitten ja tulimme jo portille. Osoite on Onnelantie ja portti on riemukaaren tapainen mahtava hevosenkenkä, kullanvärinen ja valossa kylpevä.   Ei vaan pystynyt menemään sisään. Käännyimme takaisin.

Mutta ihminen taipuu ajan kanssa ja tänään päätimme viedä päätöksen aikanaan kesken jääneen retken. Onnelan ravintolamaailma tuli heti vastaan ja Onnenkivessä ruokailu hampurilaisia ja pitsaa jopa jonottaen. Eniten äitejä lasten kanssa; lapset tivaavat vaateitaan ja sinkoilevat sinne tänne, mutta äiti hallitsee vielä ruokatarjottimenkin. Kyläkauppa on kuin iso Lidl, tavaraa on paljon eikä mitään rihkamaa, vaan laatutavaraa hiukan markkinahintoja halvemmalla.

Kilometrejä Pohjanmaalla kertyy ja maisemat piirtyvät mieleen. Isontalon Antin henki elää vanhoissa kaksifooninkisissa punamullalla maalatuissa taloissa, mutta myös uudet talot ovat kookkaampia kuin muualla Suomessa!  Mieleen on jäänyt jo aiemmin esim. Ruuhikosken golfklubin kalusteet, jotka ovat normaalia suurikokoisempia. Tyypillistä suuripiirteisyyttä on sekin, että asioilla on tapana järjestyä, kukaan ei niuhota.

27.06.2015

Kiertelen golf-pelin jälkeisin vaihtojaloin (eivät tunnu omilta) Lappajärveä ja pistäydyn käsityökaupassa, jossa myydään mm. läheisen savipajan laadukkaita tuotteita. Pohjanmaa on yrittäjien maakunta ja tämä korostuu jokaisen kunnan esitteistäkin. Lappajärvi on syvä ja usein värisävyltään hopean jopa luumun värinen. Ainakin kuhaa löytyy, koska Kivitipun listalla on kraatterijärven kuhaa.

Illalla pääsemme Alajärven Punaiseen Tupaan illalliselle. Punainen tupa on jo 20 vuotta valmistanut viinejä ja likööriä suomalaisista marjoista. Taas on kysymyksessä perheyritys ja taitoa on hankittu vuosien mennen useista Euroopan maista. Valkoviinit valmistetaan valkeista herukoista ja punaviini mustista, mutta muitakin marjoja käytetään. Mielenkiintoinen oli viini, jossa nesteenä on veden sijasta koivunmahla.

Raikkaalta maistui puolukoista valmistettu likööri, mutta sen 30 % ei salli myyntiä tilalta. Tätä isäntä pahoitteli ja uskoo nyt toiveikkaana byrokratian purkutalkoisiin. Asiasta on kuulemma kirjelmöity vuosikausia  ja jään ihmettelemään, miten meidän 200 kansanedustajaa jakautuisivat äänestyksessä, jossa likööriäkin saisi myydä viinien kanssa viinitilan myymälästä. En jaksa uskoa, että enemmistö vastustaisi!? Mistä tulee se nihkeys, joka torjuu sellaisetkin uudistukset, joilla on enemmistö!?

Emäntä on valmistanut noutopöydän ja sepä on oivallista.  Yrittäjäperhe iloitsee avoimesti kesän ruuhkasta ja pyöreistä työpäivistä, eikä valita talvikauden hiljaisemmista jaksoistakaan. Pohjalaisuutta parhaimmillaan!

ALUEHALLINTO JA VAALIPIIRIT YHTEEN!

Aluehallinnon uudistajat näyttävät keksineen ikiliikkujan. Meillä oli 9 lääniä ja Ahvenanmaa. Niitä oli liikaa, piti vähentää ja muodostaa valtion aluehallintoon suuremmat, vailla  yhteistä identiteettiä olevat hallintoalueet.  Nyt aluehallintoa  ehdotetaan rakennettavaksi 19 maakunnan pohjalle ja samalla taas käynnistyi keskustelu siitä, että alueita on liikaa.

Mallia etsitään muista eu-valtioista, mutta aluehallinto on kaikkialla kovin erilaista. Saksassa on osavaltiot, joilla on jopa lainsäädäntövaltaa, Ruotsissa landstinget hoitaen osittain meillä kunnille kuuluvia tehtäviä.  Omat kokemukseni pohjaavat 80-luvulta alkaen jäsenyyksiin erilaisissa aluehallinto-organisaatioissa. Regional-yhteistyö alkoi jo silloin, kun Baltian maat olivat mukana osavaltioiden kaltaisina alueina ja jatkoin Suomen edustajana AER:ssä (Assembly of European Regions). Sen jälkeen olin kymmenkunta vuotta mukana Alueiden Komiteassa.  Suomessa kokemusta karttui 7 vuoden maaherra -postilla.

Nyt keskustellaan vaalipiirien rajoista ja ehdotuksina on 9-12 vaalipiiriä. Vaalipiirien halutaan mahdollistavan ideologiset ja indentiteettinäkemykset mahdollisimman kattavasti niin, että demokratia toimii ja äänestysinto kasvaa.  Alueen identiteetillä on suuri vaikutus ehdokasasettelun onnistumiseen niin, että äänestyshalukkuus olisi korkea.

Alueiden rajat eivät tulevaisuudessakaan ole pysyviä, mutta vakain tulos saataisiin yhdistämällä vaalipiirit, valtion aluehallinto ja maakuntahallinto.  Vaalien lukumäärää voitaisiin vähentää valitsemalla aluehallinnon valtuusto kansanedustajista, tarvittaessa lisäämällä sen kokoa varalle jääneillä edustajilla.  Kansanedustajat jäisivät pois paikallishallinnosta ja profiloituisivat koko vaalipiirinsä asioihin. Valtuusto valitsisi hallituksen ja asioiden esittelijöinä toimisivat maakunnan ja aluehallinnon operatiiviset toimijat. Tämä johtaisi valtion ja kuntapohjaisen aluehallinnon tehokkaampaan yhteistyöhön.  Tämä vähentäisi myös niitä perustuslaillisia ongelmia, jotka syntyvät siitä, että maakuntahallinto ”päällepäsmäröi” kuntia, joiden voimavaroilla se toimii.

Valtion on  valvottava sitä, että lainsäädäntö ja eduskunnan säätämät kansalaisten subjektiiviset oikeudet toteutuvat. Kuntien tehtävänä on järjestää palvelut, mutta  valvontaa ei voi suorittaa kuntien kädestä syövä maakuntahallinto. Toisaalta myös valtion aluehallinnon edustajat sidottaisiin yhteistyöhön kuntapohjaisen hallinnon kanssa. Nythän aluehallinnon yksi virkamies voi kumota kunnanvaltuuston tekemän päätöksen, mikä koettelee kansalaisten käsitystä demokratiasta.

9-12 ehdotetusta vaalipiiristä löytyisi varmasti oikea määrä alueita, joilla olisi yhteinen identiteetti, olihan läänejäkin aikoinaan 9.  Yhden alueen sisällä voisi olla tarvittaessa useampikin maakunta.  Ehdotukseni vaatisi paljon kehittämistä, mutta uskon, että nyt, kun sekä vaalipiireista että aluehallinnosta tehdään päätöksiä,   niiden yhdistämistä kannattaisi harkita. Aluepolitiikkaa vahvistaisi se, että alueen kansanedustajilla olisi  asema myös koko vaalipiirinsä toimijoina. Nykyisellään se saattaa olla yhdessä kunnassa tai maakunnassa, ei useinkaan koko vaalipiirissä. Vain Helsingissä vaalipiirin ja kunnan rajat ovat yhteneväiset.