HYVÄ POLIITIKKO!

Haastattelin pari viikkoa sitten Kreikassa usean vuoden ajan tuntemiani kreikkalaisia, miksi äänestivät juuri Tsiprasta. Tiesin heidän aiemmin tukeneen muita puolueita. Vastaus oli kaikilla sama; ”ainut puhdas poliitikko”.  Jos Tsiprakselta sotkuja löytyy, on varmaa, ettei lehdistö tai vastapuoli jätä niitä kertomatta.  Vaalirahasotkut osoittivat, ettei taloussotkuja Suomessakaan seurauksitta ohitettu.  Muttei kohtuuttomasti yksityiselämän sotkujakaan saa olla. Jopa arvostettu valtiomies Johannes Virolainen putosi omankin arvionsa mukaan eduskunnasta siksi, että jätti ensimmäisen vaimonsa, kun oli jo löytänyt uuden. Paavo Lipponen puolestaan kannatti  ”liian aikaisin” vuokrasäännöstelystä luopumista ja tätä pidettiin yhtenä syynä hänen putoamiseensa yhden kauden ajaksi. Olin hänen kanssaan samassa tilaisuudessa Helsingin työväentalolla ja muistan, miten häntä asiasta hiillostettiin. Poliitikon pitää siis olla ”kunnon ihminen” eikä sovi olla liian uudistusmielinenkään.

Poliitikoksi ei kuitenkaan kotoa haeta, vaikka usein kuuleekin sanottava, että ”kun pyydettiin”.  Pyyntöä ennen on kyllä ainakin rivien välissä jo ilmoittauduttu ja kyllä menestyvä poliitikko pyrkyä tarvitseekin.  Me äänestäjät haluaisimme kuulla tarinoita, joissa alkusysäyksenä on ollut vilpitön halu puolustaa niitä, joita katsoo kohdellun epäoikeudenmukaisesti tai tahto päästä vaikuttamaan, jotta omat/puolueen korkeat päämäärät edistyisivät yhteiskunnassa. Näin varmasti onkin, mutta aina on kysymys myös omasta menestyksestä, kun kerran leikkiin on lähtenyt.

Vuonna 1982, ennen presidentin vaaleja, soi meillä Herttoniemessä ovikello ja keskenkasvuinen tyttäremme meni avaamaan. ”Äiti, siellä on joku täti, joka tahtoo tavata sinut”. Olin valitsijamiesehdokkaana juuri lähdössä vaalitilaisuuteen ja sanoin, etten nyt ehdi. Tytär sanoi kumman vakuuttuneena: ”Äiti, minusta tuntuu, että sinun pitää tulla”.

Ovella seisoi vanha, vakavahkon oloinen nainen. Hän oli matkustanut junalla Porin seudulta Helsinkiin ja bussilla Herttoniemeen antaakseen minulle kirjekuoressa 500 markkaa. Hän kertoi pelkistetyin ilmaisuin olevansa eläkkeellä   kansakouluopettajan tehtävästä. Hänen miehensä oli kaatunut sodassa ja hän halusi kunnioittaa miehensä muistoa, mutta ennen muuta miehensä yhteiskunnallista vakaumusta ja halusi siksi osoittaa nuo rahat kauttani Harri Holkerin valintaa tukemaan. Nolous jysähti mieleeni! Totta kai olin sitoutunut presidenttiehdokkaaseeni ja yhteiseen arvomaailmaankin, mutta olin myös ajatellut valitsijamiesvaaleja  kannaltani esivaaleina seuraavan vuoden eduskuntavaaleihin.

Tästä naisesta on tullut mielessäni kokoomuslaisuuden idoli ja olen oppinut vuosikymmenten myötä ajattelemaan, että kokoomus on enemmän kuin sen kulloinenkin johto ja toimijat. Uskon, että näin on muissakin puolueissa. Olen tavannut monta juurevaa keskustan kannattajaa, joiden arvomaailma on kirkkaampi ja vakaampi kuin päivätyönään politiikassa toimivien. Samoin olen oppinut arvostamaan niitä työväenaatteen ihmisiä, joille aate on tarkoittanut toimeentulon puolustamista, mutta myös sivistyksen ja oikeudenmukaisuuden vaatimusta.  Erityisesti arvostan sitä, että ensimmäiset naiset politiikkaan tulivat työväenpuolueesta usein työväenopistoista ja muista yhteisistä koulutustilaisuuksista hankitulla osaamisella.

Tiedän omasta kokemuksesta, että politiikka työnä on muutakin kun korkeiden periaatteiden vaalimista. Se on arkista työtä, jossa kansanvaltaa käyttävät kansanedustajat lakeja säätämällä vaikuttavat suomalaisten elämään tulevien vuosien aikana. Kannatukseen tarvitaan myös populismia ja pelisilmääkin. Ehkä naivistakin uskostani demokratiaan kertoo se, että  edelleen haen ”hyviä poliitikkoja” toimeliaiden, ”kunnon ihmisten” joukosta, jotka edes yrittävät säilyttää päivän huudon keskellä joitakin pysyvämpiä, syvempiä arvoja, joihin ovat sitoutuneet.