IHAILUN LAHJA!

HS kirjoittaa Keski-Pohjanmaan liiton kulttuurikoordinaattorin Sanna-Maija Kaupin kolumnista, jossa Kauppi kauhistelee Helsingin härskiyttä. Tämä ei ole uutta meille helsinkiläisille, joille kotikaupunki on muutakin kuin maan pääkaupunki. Mutta kotikaupunkimme imago kantaa vastuuta myös täällä tehdyistä valtiovallan päätöksistä, tänne työn tai opiskelun perässä muuttaneiden koti-ikävästä ja sellaisistakin tapahtumista ja ilmiöistä, joiden kanssa meillä asukkailla ei ole mitään tekemistä.

Vuosia sitten uusi, nuori kansanedustaja Joensuusta antoi haastattelun, jossa toivoi, ettei koskaan muuttuisi samanlaiseksi kuin helsinkiläiset. Toivottavasti onkin säilyttänyt ihanteensa, sillä hän asuu nyt pääkaupunkiseudulla. Kaikki muutkin helsinkiläiset ovat muualta tulleita, osa pakotettuna jo 1500 luvulta ja osa enemmän tai vähemmän vapaaehtoisesti vuosisatojen kuluessa. Itse kolmannen polven helsinkiläisenä tunnistan vahvasti sukuni eteläpohjalaiset juuret.

Tapasin vuosia sitten lenkillä oululaisen nuoren opiskelijan, joka kertoi harjoittelevansa HUS:ssa. Hänen pyörästään oli ketju pois päältä ja tarjosin apua. Saimme pyörän kuntoon ja hän kiitteli kauniista ja sanoi:”Sinä et ainakaan ole helsinkiläinen, sillä nehän eivät kuulemma koskaan auta ketään”!? Samaan ilmiöön viittaa Kauppikin kolumnissaan. Hän päätyy HS:n mukaan toteamaan, etteipä tarvitse tulevaisuudessa omaa aikaa Helsingille antaa, sillä hän ottaa mielellään nopeimman paluujunan kohti Keski-Pohjanmaata.

Kyllähän meiltä suomalaisilta puuttuu ihailun lahja yli lähipiirin. Kotikaupunkini suhteen olen jäävi, sillä suhteemme on jo niin pitkä, muttei ihan mutkaton. Olen usein maailmalla nähnyt sellaista, mitä toivoisin omaltakin kotikaupungiltani. Joitakin ajatuksia saatoin työelämässä tuodakin harkintaan. Olin suorastaan valinnut muutamia eurooppalaisia kaupunkeja, joiden kehitystä ja innovaatioita seurasin miltei mustasukkaisesti. Mutta kohtaa myös ilmiöitä, joiden puuttumisesta Helsingistä voi vai olla onnellinen. Helsinki on ihmisen kokoinen, turvallinen ja elämässä kiinni oleva kaupunki, joka muuttuu melko joustavasti ajan mukana. Minulle se on rakas Itämeren tytär, jonka pyhäpuoli on nähtävissä mereltä päin ja elämän rosoisuus tulee vastaan sisämaasta käsin. Harras toiveeni on, että muutkin suomalaiset kokisivat sen omaksi pääkaupungikseen sallivalla ja rakentavalla mielellä.

Siitä on syytä olla huolissaan, että Keski-Pohjanmaan kulttuurikoordinaattori, jonka tehtävä on oman maakunnan vahvan kulttuurin koordinoiminen ja yhdistäminen myös suomalaiseen kulttuuriin, ei koe Helsinkiä edes tutustumisen arvoiseksi!? Maakuntien vahvuus ei ole sisäänpäin kääntymisessä, vaan yhteistyössä jopa pääkaupungin kanssa. Helsingillä ei toki enää ole mitään pääkonttoriasemaa ja jokainen kylä ja maakunta voi etsiä yhteistyökumppaneita mielensä mukaan maailmalta, mutta on hyvä muistaa, että pian satavuotias kotimaamme tarkoittaa koko Suomea, johon kuuluu yhtä lailla Helsingin seutu kuin Keski-Pohjanmaakin.

Kolumneissa kerrotaan tunnetiloista usein pilke silmäkulmassakin, jotta syntyisi keskustelua. Siksi rohkenen toivoa,  että Sanna-Maija Kauppi antaa vielä Helsingillekin mahdollisuuden!