SUOMI 99 VUOTTA!

Onnea Suomi ja suomalaiset! Tänä vuonna sain kutsun Helsingin ehdottomasti parhaisiin itsenäisyyspäivän juhliin, joita vietettiin jo viime torstaina Finlandia -talossa. Kaupungin juhla neljäsluokkalaisille täytti jo 20 vuotta ja sen kunniaksi varmasti pääsimme puolisoni kanssa mukaan. Mukana oli myös oma nuorin lapsenlapsemme, joten sain seurata valmistautumista koko syksyn tanssi- ja lauluharjoituksineen. Olen saanut juhlan perustajana liiankin kanssa kiitosta, sillä taas kerran näin, miten juhlan järjestäjät, opettajat ja vanhemmat tekevät kaikkensa. Aivan linnan juhlien tapaan tarjoilun raaka-aineetkin oli hankittu ympäri maata luomutiloilta ja jokainen raaka-aine oli saanut jopa oman runon.

En tiedä kenties kuninkaallisia ja hoveja lukuunottamatta, missä opetettaisiin tuon ikäiset näin kattavasti tanssimaan seuratansseja. Helsingissä jo 100000 kuuluu tuohon eliittiin ja tämänkin hoitavat koulut. Uskon, että ainakin muutama rohkaisuryyppy säästetään, kun tanssitaito on jo tarpeen tullen hallinnassa.

Mutta paras hetki, jolloin sydän on pakahtua on se, kun juhlavieraat nousevat Alvar Aallon Finlandia -talon valkeita marmoriportaita ylös. Kaartin soittokunta soittaa ja ylhäällä heitä odottavat kättelyn jälkeen tarjoilijat jalallisin juhlajuomin (,joka oli tänä vuonna valmistettu luomumansikoista). Muistan, että ensimmäisinä vuosina jalallisista laseista tuli valituksia, joissa arveltiin lapsia kannustettavan alkoholin käyttöön. Puolustauduin, että päinvastoin, tarkoitus on osoittaa, että juhlalaseista voi juoda muutakin kuin alkoholia.
Nämä lapset ovat ensimmäistä kertaa näin suuressa juhlassa oman ikäluokkansa kanssa ilman vanhempiaan. Katsoja liikuttuu siitä, että näkee uuden ikäluokan peruuttamattomasti kulkevan ensiaskeleita kohti aikaa, jolloin he ottavan tämän maan ja kaupungin haltuunsa!

Seuraa ylipormestarin juhlapuhe, joka kestää vain pari minuuttia, pidempi olisikin tässä tunnelmassa poliisijuttu. Maammelaulu kaikuu poikienkin vielä cantores minores -äänien kera korkeuksiin. Yllätysesiintyjä JVG, jonka jäsenenet ovat itsekin olleet aikanaan samassa juhlassa. Äänet, lasten kauneus ja energia on sellainen kokemus, jonka tuntee itsekin voimana pitkään.

Kerron vielä kerran, miten juhla syntyi. Pääsin itse v. 1946 serkkujeni kanssa Messuhalliin (nykyinen Kisahalli) Kaapelitehtaan lasten joulujuhlaan, setäni oli Kaapelitehtaalla metallimiehenä. Tunnelma on jäänyt lähtemättömästi mieleen; musiikkia, nokipojat, joulupukki ja jokaiselle paperipussi, jossa oli omena, piparinasse tai nisse ja tikkari.

Toinen kokemus ajoittuu eduskunta-ajalle 80-luvulle, jolloin lakivakiokunta vieraili vankiloissa, mm. Keravan nuorisovankilassa. Tapasin nuoria, joilta kyselin paljonko on kakkua jäljellä. Eivät muistaneet ja vankilanjohtaja kertoi, että monet ovat kasvaneet kodeissa, joissa vanhemmat ovat olleet yhtä humalassa jouluna ja juhannuksena kuin tavallisinakin viikonloppuina ja heidän elämästään puuttuvat sellaiset merkkipaalut, joihin ajantajunsa sitoisivat.

Kun tulin kaupunginjohtajaksi, toimittajat kyselivät, millaisen jäljen haluan jättää kaudestani. Näinhän se on, että ensimmäisenä päivänä pitäisi tietää, mitä seuraavien vuosien aikana tulee tekemään. En osannut vastata, mutta asia jäi kytemään. Em. kokemusten kautta ajatus päätyi traditioon, joka koskisi jokaista helsinkiläistä lasta.

Kaikki muu onkin sitten muiden tekemää ja kovin iloisena olen seurannut sitä, että muutkin kaupungit ja kunnat ovat tässä tavalla tai toisella Hgin esimerkkiä seuranneet. Tänä vuonna Tampere kutsuu juuri tänään tuhansia lapsia itsenäisyyspäivän juhlaan. Lapset tarvitsevat elämäänsä merkkipaaluja, joiden kautta heille osoitetaan osuus kotikunnastaan ja maastaan. Helsingin johtamisjärjestelmä muuttuu, mutta luotan siihen, että juhlaperinne jatkuu!